sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Evoluutio vesikoiraksi

Mie olen toivonut aina omistavani joskus sellaisen koiran joka tykkää vedestä ja uida. Välillä pitäisi varoa mitä toivoo..

Tämä kuva kertoo kaiken Montyn ensimmäisestä suhtautumisesta veteen. Raviksella on alkukesästä ojissa paljon vettä ja kaikki Jetan tuntevat tietää että se jos kuka tykkää lutrata. Eli raviksen lenkillä lutrataan ja Montyhan katsoi touhua aluksi hyvin epäilevästi.

Hui kauhia, kylmää ja märkää!

Eräällä lenkillä se sitten päätti kuitenkin rohkaista mielensä ja ponkaisi ojaan Jetan seuraksi. Todellakin ponkaisi, nimittäin se meni ensin sukelluksiin. Pinnalle noustua oli aika kiire kuivalle maalle. Tuloksena rapainen, värjöttelevä olio:
Kuin uitettu rotta vai?

Kun järvet olivat kunnolla sulaneet ja vesi edes pikkasen lämmennyt aloimme käymään lauman kanssa kesän suosikkikohteessamme, Salmilompolossa. Siellä homma eteni niin että Jetta ui ulapalla, Silla haukkui sitä vesirajassa ja Monty tarkkaili tilannetta maalta. Silloin tällöin sain sen tulemaan vähän veteen kun itse kahlasin sinne ensin. Monty kuitenkin rohkaistui nopeasti ja alkoi kahlailemaan itekin rantavedessä.

KYLMÄÄ!
Se myös nopsaan keksi että on paljon helpompi paimentaa Sillaa kun menee itsekin veteen. Parilla kertaa kävi niin kun itse menin uimaan, sille tuli hätä mun luo ja se rohkeasti ui ite mun tykö. Lopun aikaa se kuitenkin yleensä värjötteli sitten rannalla.

Nämä vesiseikkailut saattais sittenkin olla mukavia?

Kunnes se sitten eräänä kauniina kuumana päivänä totesi että nyt on vesi sopivan lämmintä. Yhtäkkiä siitä kuoriutui vesi-Monsteri. Voi sitä lutraamista ja iloa! Vedessä kaahottamisen lisäksi se alkoi myös oikeasti uida pieniä lenkkejä. Sillan paimennuskin vaihtui vesileikeistä nauttimiseen.

Ilme kertoo kaiken.

No, minähän oli aluksi aivan riemuissani. Jes, nyt sain sen vettä rakastavan koiran. Pienen pojan puhdasta riemua ei voinut seurata kuin hymy korvissa. Mutta kuten monesti käy tämän rotuisen kanssa muuttuu tuollainen nautinto vähän turhankin tärkeäksi. Meidän rantaan menot alkoivat olla sitä että mulla vetää hihnassa kiljuva koira vettä kohti. Veden äärellä ei pysty enää ottamaan kontaktia tai syömään namia kun ollaan vain niin menossa sinne veteen. Rannasta ei enää suostuttu lähtemään pois.

Nyt ollaan heti alettu ottaa kontrollia tilanteeseen. Olen muutaman kerran käyttänyt Montya uimassa kylällä sellaisella veneenlaskupaikalla. Siellä se ei lutraa yhtään vaan vetelee pitkiä keskittyneitä uintilenkkejä. Joka kerta sinne veteen pääsee vasta kun ollaan tehty erilaisia kontaktiharjotuksia (ekalla kertaa ei päässyt ollenkaan koska ei vain voinut keskittyä minuun ollenkaan, oli vain hinguttava veteen). Lisäksi sinne pääsee vain liinassa niin kauan kuin sieltä osataan tulla kutsuttaessa pois. Kyllä tämä tästä.

Se ui ja se ui ja se ui..
Tässä vielä todistusaineistoa videon muodossa. Tämä taitaa olla toinen kerta Salmilompolossa sen jälkeen kun se oli löytänyt veden riemun.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti